‹ Takaisin

Blogi  |  03.08.2020   |  BABA LYBECK   |  IIRIS HEIKKA

Maailma koronan jälkeen

On lauantai-ilta. Olemme juuri saaneet tietää, että mieheni sairastaa koronaa. Odotamme ambulanssia.

Kymmenen päivää jatkunut kuume on tehnyt tehtävänsä. Katse on hauras ja tumma, iho vihertävän harmaa. Keho keskittyy hapensaantiin, käpertyy kokoon.

Ambulanssin sivuovi aukeaa itsestään. Kuljettaja ja apumies tervehtivät suojavarusteissaan ikkunan läpi. Puemme ovensuulle jätetyt suojamaskit ja kumihanskat päälle ja kipuamme vaivalloisesti kyytiin. Ambulanssi on sisältä kokonaan riisuttu. Vain kaksi penkkiä ja turvavyöt. Mihinkään emme saa koskea.

Istumme toisiamme vinosti vastapäätä. Minua viedään koronatestiin, miestäni sairaalan keuhko-osastolle. Auto kolisee ontosti. On jo pimeää. Ikkunan teippausten lomasta näemme ohi vilisevän aution kaupungin. Kokoontumiskiellot ovat astuneet voimaan ja ravintolat sulkeneet ovensa. Jossakin vilkkuvat yksinäiset liikennevalot. Emme puhu mitään.

Tiedämme kumpikin, ettei koronaan ole olemassa lääkettä. Olemme nähneet Italian arkkupinot ja lukeneet taudin vaaroista. Tiedän, että Laakson sairaalan takapihalle on tuotu kylmäkontteja. Kuvat tunkevat ambulanssissa mieleeni, mutta työnnän ne väkisin syrjään. Stockmannin ikkunassa on oranssi jakkupuku, Sokoksen ikkunassa kosmetiikkaa. Tarraudun tavalliseen ja arkiseen, koska todellisuus on absurdi.

Meilahden sairaalan keuhko-osastolla on varauduttu mieheni saapumiseen. Avaruuspukuun sonnustautunut hoitaja on häntä vastassa. On hiljaista. Kuljettajat ja hoitajat vaihtavat muutaman sanan. Joku puhuu puhelimeen. Vasta kun ovi aukeaa, tajuan väistämättömän. Kysyn saanko halata. Hoitaja epäröi. Mieheni torjuu kiltisti: ”Ei kosketa mihinkään. Soitellaan kohta.”

Kun ovi sulkeutuu, pidätän hengitystäni. Yritän piirtää mieleeni viimeisen kuvan, mutta näen vain suojamaskin ja kumihanskat. Kun saavumme testinottopaikkaan, joudun pyytämään hoitajalta kyyneleitäni anteeksi. Hän ymmärtää ja antaa minulle paperia. En kuitenkaan pysty suojamaskin läpi niistämään nenääni. Pelkään saastuttavani hänet ja auton ja koko kaupungin. Hoitaja huomauttaa visiirinsä takaa, että on suojautunut ja että maski pitää joka tapauksessa ottaa pois testin ajaksi. Hänestä huokuu lempeyttä, vaikka en edes erota hänen silmiään. ”Enkeli”, totean.

Kotimatkalle vaihtuu kuljettaja, joka hoitaa tehtävän ylityönään. Kuulen hänen rupattelevan keskuksen kanssa ja huomaan, että olen saanut kuljettajakseni toisen enkelin. Kriiseissä heitä ilmestyy kuin tyhjästä, hiljaisia sankareita, jotka hoitavat tehtäviään lämmöllä ja turvallisuutta huokuen. Samalla ohi vilisee tyhjä Mannerheimintie. Raitiovaunupysäkillä kaksi vartijaa paimentaa turvaetäisyyden päästä yksinäistä puliukkoa pois kiskoilta. Muuten en näe ketään. Olo on epätodellinen. Kaikki tuttu ja turvallinen on poissa. Ambulanssi muuttuu kuplaksi, jonka sisältä tarkastelen uuttaa ja outoa maailmaa. Mietin, onko mikään enää koskaan entisellään. Suljen silmät ja kuuntelen ambulanssin kolinaa.

Baba Lybeck on toimittaja, joka sairasti maaliskuussa COVID-19-taudin.