‹ Takaisin

Henkilö  |  10.06.2019   |  Jenni Juntunen   |  Roope Permanto

Marko Yli-Hannuksela ”Aion olla kunnossa kuusikymppisenä”

Painin päävalmentaja Marko Yli-Hannuksela eli urheilu-uran jälkeen hetken turhankin rennosti. Nyt hän haluaa taas pitää kropastaan huolta.

Joka päivä tietysti toivoisi heräävänsä terveenä ja hyvinvoivana. Se on nykyisessä työssä aika haasteellista, koska matkustan paljon. Väsy painaa aika usein, ja ulkomailla aikaero rasittaa entistä enemmän. Olen reissussa lähes puolet vuodesta. Palasin juuri kahden viikon Tanskan-leiriltä, enkä edes muista milloin viimeksi olisi ollut vapaapäivä.

En pärjäisi ilman perheen ja ennen kaikkea vaimon tukea. Olisi aika haasteellista, jos hän ei hyväksyisi ammattiani tällaisenaan. Viidestä lapsesta osa on jo lähtenyt maailmalle, mutta muutama on vielä kotona Ilmajoella. Siinäkin riittää askaretta.

Pyrin vähentämään valvomista. Olen oikeastaan aina kärsinyt huonounisuudesta, se on ikuisuusongelma. En tahdo saada nukuttua varsinkaan vieraissa paikoissa, joten reissussa tulee helposti valvottua liikaa. Ei siihen auta kuin yrittää mennä ajoissa nukkumaan. Jos uni jää alle kahdeksan tunnin, se näkyy nopeasti hyvinvoinnissa.

Stressaan iltaisin työasioita. Ne pyörivät päässä etenkin silloin, kun isompi kisa lähestyy, joukkueita pitäisi valita ja paineet kasvavat.

Samanlaista se oli urheiluaikana. Yleensä stressi alkoi kuitenkin helpottaa noin viikkoa ennen kisoja. Kun stressin tiedostaa, sen osaa myös paremmin sulkea pois.

Suurin terveyssyntini on turha stressaaminen asioista, joihin en itse pysty vaikuttamaan. Niitä on tässä ammatissa aika paljon. Viime vuosina painin säännöt ovat muuttuneet paljon lyhyessä ajassa, ja välillä tietysti painijoille tulee loukkaantumisia, mille en vaan mahda mitään.

Stressi näkyy ensimmäisenä unensaannissa, ja kun en pysty lepäämään niin kuin pitäisi, muutun vähän kiukkuisemmaksi.

Liikuntaa täytyy harrastaa säännöllisesti, jotta mielenterveys ja fyysinen kunto pysyvät jollain tasolla. Viime aikoina liikkuminen on ollut aika yksipuolista ja painottunut vahvasti kuntosalin puolelle. Urheiluaikana tuli juostua niin paljon, että ainakin vielä tällä hetkellä kaikki aerobinen liikunta tulee korvista ulos.

Kuntosaliharjoittelu on ihan mielekästä touhua. Siinä pystyy kehittymään vielä vanhemmallakin iällä, ja se on myös sosiaalista. Salilla näkee vähän muitakin ihmisiä, lajin ulkopuolelta. Sielläkin puhutaan paljon urheilusta, mutta ei koko ajan painista.

Tiedän että pitäisi pystyä kuntoilemaan vielä enemmän ja monipuolisemmin. Luonnossa jalan tai pyörällä liikkuminen on valitettavasti viime vuosina jäänyt. Kun ikää tulee lisää, kuntosali jää varmaankin vähemmälle ja aerobinen liikunta lisääntyy.

Ruokavalioni koostuu perusterveellisestä ruoasta. Iän myötä olen yrittänyt kiinnittää entistä enemmän huomiota syömiseeni, ja siihen on muodostunut omat rutiinit. En enää kuluta niin paljon, joten olen pyrkinyt vähentämään hiilihydraatteja. Se on pitänyt painon kohtuu hyvin kurissa, eikä rasvaprosentti ole päässyt hirveästi nousemaan.

Urheilu-uran aikana painoa piti säädellä vähintään viikoittain, jotta pysyi siinä sarjassa, jossa yritti menestyä. Se oli aika tiukkaa ja välillä hermoja rassaavaa, mutta siihenkin tottui. Aktiiviuran jälkeen annoin itselleni vapauden nautiskella hetken aikaa. Silloin tuli syötyä ihan mitä sattuu, ja se alkoi nopeasti näkyä hyvinvoinnissa ja vartalossa. Silloin piti pikkuisen ravistella itseänsä, että pääsi takaisin entisiin mittoihin.

Rentoudun, kun pääsen pitämään lomaa ja irrottautumaan työstä ihan kunnolla muutamaksi viikoksi. Olemme jo aika monena vuonna tehneet vähän pidempiä ulkomaanmatkoja, ihan Thaimaahan asti. Siellä kyllä unohtaa työpaineet ja kaiken täällä koto-Suomessa.

Tunnen tietynlaista varmuutta työssäni, ja koen pärjääväni siinä ihan mukavasti. Saan tehdä sitä, mistä tykkään ja mitä olen koko elämäni tehnyt. En mitenkään haaveillut valmentamisesta urheiluaikana, mutta uran loppua kohti ajatus uudesta ammatista vahvistui. Ammatinvaihto oli aika onnekas, sillä pääsin aloittamaan valmennustyöt heti aktiiviuran jälkeisenä päivänä.

Olen päättänyt olla hyvässä kunnossa vielä viisi-kuusikymppisenä. Näin olemme samanikäisten entisten painikollegoiden kanssa vitsailleet, ja pyrin pitämään siitä kiinni. Kunnossa pysyminen vaatii vuosi vuodelta enemmän ponnisteluja, mutta on varmasti tavoittelemisen arvoinen asia.

Voisin kuvitella valmentavani eläkeikään saakka, mutta näitä hommia ei voi ihan rapakunnossa tehdä.

Kyllä sitä huomaa, ettei ole ihan nuori enää. On kaikenlaista pientä kolotusta ja särkyä, joka tietysti kertaantuu, jos ei saa levättyä.

Julkaistu Terveydeksi! 2/2019

Apteekki

APTEEKKIHAKU